Miksi sisäsiitos (insesti) ei ole järkevää

Kirjoittaja CA Sharp

Vuoden 2003 DWAA Maxwell-palkinnon voittaja sarjassa ”Best Regular Column in a National Club Magazine or Newsletter”

Julkaistu ensimmäisen kerran USASA Journal, Nov/Dec 2002

Suomentaja Hanna-Mari Laitala

“…puhdasrotuisten koirien kasvattaminen muistuttaa laboratorio hiirten kasvattamista…suurin osa roduista tulee koko ajan enemmän ja enemmän sisäsiitetyiksi. Tulkintani mukaan suurin osa roduista on matkalla sukupuuttoon ja suurin osa kasvattajista ei edes tajua, minne he ovat matkalla ja millaisessa toiminnassa he ovat mukana.”

John B. Armstrong, PhD

 

Insesti eli läheisten sukulaisten avioliitto on useimmissa kulttuureissa moraalisesti tuomittavaa ja yleensä se on myös kielletty lailla. Insestin tuomitsemiselle on olemassa myös biologinen peruste ja pohja. Sisäsiitetyt yksilöt kärsivät yleensä sisäsiitosdepressiosta. Ihmiskunnassa parhaat esimerkit sisäsiitosdepressiosta löytyvät muinaisten egyptiläisten faaraoista sekä nykypäivän Havaijilaisten ja eurooppalaisten kuninkaallisten parista. Sisäsiitosdepressiota ei ole koirilla tutkittu kovinkaan paljoa, mutta muilla eläimillä se on hyvin dokumentoitu.

Useimmat koiran kasvattajat tietävät hyvin vähän sisäsiitoksesta ja sisäsiitosdepressiosta. Puhdasrotuiset koirat, myös australianpaimenkoirat, yleensä paritetaan sukulaistensa kanssa ja joissakin tapauksissa koirat ovat niin läheistä sukua keskenään, että ihmismaailmassa yhdistelmää kutsuttaisiin insestiksi. Kysymyksessä ovat koirat, joten moraaliset kysymykset eivät ole samanlaisia kuin ihmisillä, mutta insestin vaarat ja sen välttämisen biologiset perusteet pätevät yhtä lailla koiriin kuin ihmisiinkin.

 Sisäsiitosdepressio tarkoittaa elinvoimaisuuden ja elinkyvyn alenemista ja se johtuu kasvavasta sisäsiitoksen määrästä. Sisäsiitosdepression yleisimmät merkit ovat lisääntymiseen liittyvät ongelmat. Koirankasvattajilla lisääntymiseen vaikuttavat asiat ovat yleensä niitä kaikista tärkeimpiä seikkoja, koska tarkoituksena on saada kasvatettua uusia koiria. Sisäsiitosdepressio voi ilmentyä myös heikkona terveytenä. Merkit voivat olla niin huomaamattomia, että kasvattaja, tai eläinlääkärikään ei osaa etsiä todellista syytä koiran ongelmiin. Asiaa mutkistaa vielä se, että kaikki sisäsiitetyt koirat eivät kärsi näkyvästi sisäsiitosdepressiosta.

 Sisäsiitosdepressioon liittyviä lisääntymisongelmia ovat mm. alentunut sukupuolivietti ja sperman heikko laatu uroksilla, nartuilla puolestaan voi olla ongelmia tiinehtyvyydessä ja pentueet voivat olla epänormaalin pieniä. Nartut voivat myös olla niin kutsuttuja huonoja emoja ja kykenemättömiä hoitamaan pentujaan kunnolla. Lisääntymisongelmien lisäksi sisäsiitosdepressio aiheuttaa autoimmuunisairauksien lisääntymistä. Sisäsiitosdepressio voi aiheuttaa myös perinnöllisten sairauksien yleistymistä tietyissä linjoissa enemmän kuin koko rodussa yleensä. Sisäsiitos voi olla syynä myös siihen, että jotkin koirat ovat nk. pikkuvikaisia kaiken aikaa ja sairastuvat jokaiseen lähistöllä jylläävään tautiin. Todella vakavissa ja tiukkaan sisäsiitetyissä tapauksissa koko koiralinja voi kuolla sukupuuttoon.

 Sisäsiitosastetta lasketaan yleensä käyttäen Wright:in sisäsiitoskerroinkaavaa (Coefficient of Inbreeding). Se laskee todennäköisyyden sille, että yksilö on perinyt jonkin tasan saman geenimuodon molemmilta vanhemmiltaan. Laskuja on aivan liian monimutkaista suorittaa käsin pidemmälle, kuin kahden tai kolmen sukupolven taakse, mutta tänä päivänä useat sukutauluohjelmat laskevat sukusiitoskertoimet helposti ja näppärästi. Yleisesti käytössä olevat 3 – 5 sukupolven sukutaulut eivät anna riittävää informaatiota sukusiitosasteen laskemiselle. Kirjoittajan mukaan australianpaimenkoirilla informatiivisen sukusiitosasteen laskemiseen tulisi mahdollisuuksien mukaan käyttää 10-sukupolven sukutaulua. Harvoilla aussieilla on täydellistä yli kymmenen polven sukutaulua, joten kymmenen polven käyttäminen antaa tarpeeksi tarkan tiedon sukusiitosasteesta. Joidenkin yksilöiden sukutaulut voivat mennä jopa 20 – 30 sukupolvea taaksepäin, mutta sukusiitosasteen laskeminen näin monella polvella ei juuri eroa tuloksesta, joka saadaan kymmenellä polvella laskettaessa. Alle kymmenellä polvella laskettu sukusiitosaste puolestaan antaa liian pieniä arvoja sukusiitokselle ja näin ollen liian optimistisen kuvan koiran tai yhdistelmän sukusiitoksen määrästä.

 Nykyaikaisen kasvattajan tulisi tietää jokaisen koiransa sukusiitosaste ja hänen tulisi myös määrittää jokaisen suunnittelemansa yhdistelmän sukusiitosaste. Rodun keskimääräisen sukusiitosasteen tunteminen, tai ainakin kasvattajan omien linjojen sukusiitosasteen tietäminen on erittäin tärkeää. Showtyypin aussieilla sukusiitosaste on keskimäärin noin 12 – 14 %. Tämä tarkoittaa karkeasti sitä, että koirat ovat keskimäärin geneettisesti puolisisaruksia keskenään. Työtyyppisissä aussieissa sukusiitosasteessa on enemmän vaihtelua. Useilla työtyypin koirilla sukusiitosaste on alhainen, alle 6 %, mutta joissakin linjoissa sukusiitosasteet ovat yhtä korkeita tai jopa korkeampia, kuin showtyypin koirissa. Sisäsiitetyt koirat, erikoisesti ne, joilla  sisäsiitosaste on yli 25 %, ja jotka kärsivät yllä kuvatuista ongelmista, ovat todennäköisesti sisäsiitosdepression uhreja.

 Kuten olettaa saattaa, suurin osa nisäkkäiden sisäsiitokseen liittyvistä tutkimuksista on suoritettu kotieläimillä, laboratorioeläimillä ja sukupuuton partaalla olevilla villieläimillä. Eräässä Cornellin yliopistossa suoritetussa tutkimuksessa Dr. John Pollock totesi, että karjan tuottavuuteen ja terveyteen liittyvät ongelmat lisääntyivät, kun sisäsiitosaste nousi yli 9 %.

 Laboratoriohiiriä käytetään usein esimerkkinä siitä miten erittäin raskas sisäsiitos vaikuttaa eläimiin. Laboratoriohiiret ovat kiistämättä kaikista sisäsiitetyimpiä nisäkäskotieläimiä. Jotkin linjat ovat niin sisäsiitettyjä, että eläimet ovat käytännössä toistensa klooneja. Tällainen raskas sisäsiitos on laboratorioeläimillä yleistä, koska tutkijoiden on saatava tutkimuksiinsa mahdollisimman samankaltaisia eläimiä tulosten yleistettävyyden takia ja heidän tulee tietää tarkkaan millaisen eläinkannan kanssa he ovat tekemisissä.

 Laboratoriohiirten koe-eläinkannat on luotu parittamalla sisaruksia keskenään useiden sukupolvien ajan ja laboratoriohiirissä puhutaan jo sellaisista sisäsiitosasteista, ettei sellaisia onneksi tavata koiramaailmassa. Hiiret ovat saaneet maksaa sisäsiitoksesta kovan hinnan. Kahdessakymmenessä sukupolvessa 80% alkuperäisistä vanhemmista lähteneistä linjoista on kuollut sukupuuttoon terveysongelmien ja lisääntymisvaikeuksien takia. Nekään linjat, jotka ovat selvinneet erilaisista pullonkauloista hengissä, tuskin muistuttavat enää niitä hiiriä joista lähdettiin liikkeelle. Esimerkkinä voi käyttää seuraavaa: Otetaan mikä tahansa pari villihiiriä ja laitetaan ne laboratoriohäkkiin ja todetaan, että ne selviävät siellä erittäin hyvin ja elävät pidempään, kuin olisivat eläneet luonnossa. Jos puolestaan otetaan mikä tahansa pari laboratoriohiiriä ja laitetaan ne elämään luontoon ”villiä” elämää on niiden odotettu elinaika täysi nolla. Laboratoriohiiret soveltuvat elämään vain tiukasti kontrolloiduissa ja muuttumattomissa olosuhteissa, jossa ”sää” ei koskaan muutu, ruoka ja juoma tulevat eteen automaattisesti ja pedoista ei ole uhkaa. Ne eivät kykene enää sopeutumaan eivätkä muuntautumaan ympäristönsä mukaan.

 Kaikilla villinä elävillä eläinlajeilla on olemassa useita erilaisia käyttäytymismalleja ja strategioita, joilla ne pyrkivät välttämään sisäsiitosta. Jos Luontoäiti toimii näin voimakkaasti ja säännönmukaisesti jotakin asiaa vastaan, siihen on varmasti kunnon syy. Sosiaalisten eläinten parissa nuoret yksilöt yleensä levittäytyvät uusille alueille ja muodostavat kokonaan uuden lauman tai liittyvät itse uuden lauman jäseneksi, ne eivät jää lisääntymään vanhempiensa ja lähisukulaistensa kanssa.  Laumanjohtajaurokset saavat pitää johtajan paikkansa yleensä vain rajallisen ajan, jolloin ne eivät yleensä lisäänny omien jälkeläistensä kanssa.  Yksinelävät eläimet ovat puolestaan yleensä territoriaalisia ja niiden reviirit menevät lisääntymisaikana päällekkäin usean naaraan reviirin kanssa. Tällaisten eläinten jälkeläiset joutuvat usein vaeltamaan pitkiäkin matkoja löytääkseen itselleen sopivan reviirin. Mutta joskus luonnossakin on sellaisia tilanteita, että eläimet joutuvat pakosta lisääntymään jonkun sukulaisensa kanssa.

 Gepardit ovat esimerkiksi erittäin sisäsiitetty eläinlaji. Pleistoseenikaudella gepardit asuttivat Pohjois-Amerikkaa, Asiaa ja Afrikkaa. Geneettiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että tämän päivän gepardit ovat lähes identtisiä perintötekijöiltään. Kymmenentuhatta vuotta sitten jonkinlainen katastrofi kohtasi maailman gepardipopulaatiota ja vain muutamia afrikkalaisia yksilöitä säilyi hengissä. On jopa mahdollista, että vain yksi kantavana ollut naaras olisi selvinnyt katastrofista. Gepardit ovat onnekseen selvinneet tästä erittäin kapeasta geneettisestä pullonkaulasta. Gepardien selviämistä ovat epäilemättä auttaneet tiukka luonnonvalinta ja vaativat elinolosuhteet, jotka ovat karsineet heikot ja elinkyvyttömät yksilöt pois jatkamasta sukua, vain parhaat ovat selvinneet eteenpäin. Lisäksi gepardit ovat olleet onnekkaita siinä, mitä geenejä pullonkaulasta pääsi läpi katastrofin jälkeisille eläimille. Onnekkuudesta ja tiukasta luonnonvalinnasta huolimatta gepardi on tänäkin päivänä erittäin altis erilaisille sairauksille ja sillä on lisääntymisongelmia.

 Gepardin sisäsiitosongelma johtuu siis sen taustasta. Tänä päivänä kaikki tuosta kaukaisesta pullonkaulasta selvinneet yksilöt ovat läheistä sukua toisilleen, vaikka yksilöitä on nykyään jo muutamia tuhansia. Useat koirarodut ovat kokeneet samantapaisia pullonkauloja melko hiljattain esimerkiksi sotien takia. Sotien aikana useat koirarodut katosivat lähes kokonaan ja ne on elvytetty uudestaan vain muutamista yksilöistä. Jotkin rodut ovat puolestaan alun perinkin lähtöisin vain muutamasta koirayksilöstä ja ne muistuttavat läheisesti luonnon saarilla eläviä villieläinpopulaatioita, jotka ovat kehittyneet vain muutamista esi-isistä.

 Saarilla, jotka sijaitsevat kaukana mantereista ja muista saarista, on harvoin kovin monia eläinlajeja, sillä eläimiä pääsee saarille vain satunnaisten tapahtumien seurauksena ja yleensä vain muutamia yksilöitä kerrallaan. Jos nämä eläimet selviävät sisäsiitosdepressiosta ja sopeutuvat elämään uudessa saarielinympäristössään, ne saattavat muodostaa kokonaan uuden lajin kuten on käynyt mm. Galapagos saarten peipoille ja kilpikonnille. Tällaiset uudet, kapealla geenipohjalla syntyneet lajit ovat kuitenkin erittäin alttiita kaikenlaisille ympäristön muutoksille. Havaijin saarten alkuperäinen eläimistö on kokenut kovia ja useat alkuperäiset lajit ovat kuolleet sukupuuttoon sen jälkeen, kun saarille muutti polynesialaisia ihmisiä tuoden saarelle uusia eläinlajeja. Havaijin alkuperäiset eläinlajit eivät kyenneet sopeutumaan uusiin elinkumppaneihinsa ja ne sairastuivat näiden mukanaan tuomiin tauteihin. Tilannetta pahensivat vielä polynesialaisia myöhemmin seuranneet amerikkalaiset, eurooppalaiset ja aasialaiset maahanmuuttajat.

 Sudet ovat koirankasvattajille varmasti läheisempi esimerkki, kuin kilpikonnat ja peipot. Villeistä susistakin löytyy eriomainen esimerkki sisäsiitosprosessin vaikutuksesta. Sudet ovat suurimmassa osassa pohjoista pallon puoliskoa levittäytyneet laajoille alueille. Normaalioloissa susilaumassa vain alfapari lisääntyy ja useimmat jälkeläiset jättävät lauman ensimmäisen tai toisen elinvuotensa aikana. Laumansa jättävät jälkeläiset hakevat oman reviirinsä kotilaumansa reviirin ulkopuolelta. Laumaan jäävien pentujen lisääntyminen on puolestaan erittäin epätodennäköistä, sillä lauman johtavat yksilöt eivät hyväksy muiden laumanjäsenten lisääntymistä. On kuitenkin olemassa eräs susipopulaatio Royal saarella suurten järvien alueella, joka on lähtöisin muutamasta saarelle jäätä pitkin tulleesta sudesta. Sudet tulivat saarelle Ontarion alueelta joskus 1950-luvulla, jolloin järvi jäätyi ja jää kantoi susia.  Saarelle ei ole  sen jälkeen tullut uusia susia, yhden 50-luvun alussa siirtoistutetun suden lisäksi

 Saarelle vaeltaneiden susien onneksi saarella oli hirviä. Vuosien ajan kasvavassa määrin sisäsiitetty susilauma seurasi kehityksessään hirvipopulaation nousuja ja laskuja. Royal saaren sudet ja hirvet ovat olleet pisin koskaan seurattu ja dokumentoitu peto-saalistutkimus (tällä hetkellä tutkimus on kestänyt 44 vuotta ja se jatkuu edelleen). Saaren susipopulaatio saavutti joskus jopa 50 eläimen rajan, mutta 70-luvulla asiat alkoivat mennä vikaan. Susiin iskivät parvo, penikkatauti ja erilaiset tulehdussairaudet. Lopulta eläimiä oli jäljellä vain muutamia ja tutkijat uskoivat susien kuolevan sukupuuttoon saarelta. Tutkijat kiistelivät siitä tulisiko saarelle istuttaa uusia susia vai pitäisikö luonnon antaa tehdä oman tahtonsa mukaan. Jos tilanteeseen ei puututtaisi, tutkijoille avautuisi mahdollisuus tarkkailla hirvipopulaation käyttäytymistä tilanteessa, jossa paikalla ei ole petoja ja tutkijat olisivat voineet seurata kuinka heikot ja elinkelvottomat yksilöt karsiutuisivat ilman petojen apua.

 Loppujen lopuksi tilanteeseen ei puututtu ja luonnon annettiin toimia tahtonsa mukaan. Sudet onnistuivat selviämään taudeista niin, että saarella laskettiin olevan yhdeksäntoista sutta vuonna 2001. Populaatio vaikuttaa terveeltä, mutta seuraava koiraeläimiin kohdistuva kulkutauti voi taas saada tasapainon horjumaan ja populaation sukupuuton partaalle.

 Lemmikkikoiran ei tänä päivänä tarvitse metsästää itse ruokaansa tai selvitä vaikeassa ympäristössä ja olosuhteissa. Koirille tarjotaan mukavat elinolosuhteet, joissakin tapauksissa jopa ilmastointi ja oma paikka sohvalla. Ruuan hankkimiseen lemmikkikoiran ei tarvitse panostaa mitään muuta, kuin pieni kävelylenkki kohti ruokakuppia. Koirankasvattajan ei toki ole moraalisesti tai eettisesti mahdollista suorittaa eläimilleen yhtä rankkaa karsintaa, kuin luonnonvalinta tekee, mutta terveyttä, elinkelpoisuutta ja lisääntymiskykyä tulisi painottaa jalostusvalinnoissa huomattavasti nykyistä enemmän.

 Australianpaimenkoirilla on onnekseen noin 300 kantakoiraa, joten niiden taustasta johtuva sisäsiitoksen määrä on hyvin alhainen. Kuitenkin rotumme, kuten kaikki muutkin koirarodut, on kokenut historiallista sisäsiitosta. Historiallista sisäsiitosta on syntynyt viimeisten vuosikymmenten aikana, kun kasvattajat ovat käyttäneet tiettyjä uroksia enemmän kuin muita ja tiettyjen kennelien kasvatit ovat osallistuneet jalostukseen enemmän kuin muiden. Näyttelykehissä pärjänneet Flintridge-tyypin koirat ovat malliesimerkki tällaisesta valinnasta australianpaimenkoirilla. Jopa työtyypin koirista löytyy esi-isiä ja kenneleitä, joiden nimet esiintyvät merkittävissä määrin sukutauluissa.

 Joka kerta, kun joku yksittäinen koira tai kenneli tuottaa merkittävän määrän rodun jalostuseläimistä, rodun geenipooli vääristyy ja muotoutuu siihen suuntaan minkälainen geenistö kyseisillä koirilla sattuu olemaan. Kasvattajat tekevät tätä ”vääristämistä” tarkoituksellakin, koska he haluavat kasvatteihinsa tiettyjä ominaisuuksia, joita näillä suosituilla koirilla ja niiden geeneillä on. Mutta näiden toivottujen ominaisuuksien lisäksi mukana tulee geenejä ja ominaisuuksia, jotka ovat vähemmän toivottavia.

 Sisäsiitosdepressio ei ole yksittäisten geenien aiheuttama ongelma tai sairaus, jota voitaisiin koettaa välttää kuten lonkkaniveldysplasiaa tai silmäsairauksia. Sisäsiitosdepressio ilmenee yleensä hiljalleen koirien geeneissä muutoksina, joilla ei ole niin suurta kerralla näkyvää vaikutusta. Tällaiset heikommat geenit toimivat koirassa yleensä vain hiukan huonommin kuin niiden ”paremmat” versiot. Kasvattaja ei välttämättä edes huomaa 5 – 10 % heikkenemistä koiran yleiskunnossa tai olemuksessa. Mutta sisäsiitosasteen jatkuvasti kasvaessa sukupolvien aikana, tällaisten huonojen geenien määrä kertaantuu ja kasaantuu jälkeläisiin. Ajan ja sukupolvien kuluessa lisääntymisongelmat ja sairaudet alkavat tulla yhä näkyvämmin esille. Muutokset voivat olla niin hitaita ja huomaamattomia, että syy sairauksiin yms. voidaan epähuomiossa laittaa ravinnon, saasteiden ja ympäristön syyksi. Toki myös nämä syyt voivat vaikuttaa koiran lisääntymiskyvyn heikkenemiseen ja terveyden tilaan mutta perimmäinen syy sisäsiitostapauksissa yleensä on ns. huonojen geenien kasaantuminen koiran perimään.

 Jokaisella yksilöllä on perimässään noin 3 – 5 letaalitekijää. Letaalitekijä on geeni- tai kromosomimutaatio, joka aiheuttaa yksilön kuoleman ennen lisääntymisikää. Geenin kuolettavuus voi vaihdella välillä 1 – 100 %. Yksittäinen letaalitekijä voi olla yksi geeni, se voi olla 10 geeniä, jotka alentavat elinvoimaa kymmenellä prosentilla tai sata geeniä, jotka alentavat elinvoimaa yhdellä prosentilla. Kotikadullasi elävällä sekarotuisella koiralla voi olla yli sata tällaista geeniä ja omalla puhdasrotuisella aussiellasi on todennäköisesti huomattavasti enemmän näitä geenejä, sillä rotua on tarkoituksella sisäsiitetty ja letaaligeenit ovat päässeet kasaantumaan rotuun.

 Jokainen pentu perii puolet letaalitekijöistään kummaltakin vanhemmaltaan. Jos vanhemmat eivät ole sukua keskenään perityillä letaalitekijöillä on todennäköisesti olematon tai pieni vaikutus pennun elämään. Mutta jos vanhemmat ovat sukua keskenään, riski samojen letaalitekijöiden tuplaantumiseen kasvaa. Mitä enemmän pennun sukutaulussa on yhteisiä koiria sekä emän, että isän puolella, sitä suuremmaksi letaalitekijöiden tuplaantumisen riski kasvaa. Tästä syystä sukusiitosasteen määrän seuraaminen on tärkeää.

 Historiallinen sisäsiitos ja tiukka sisäsiitos (paritukset, jotka tulkittaisiin insestiksi ihmisillä) tai lähihistoriassa suoritettu sisäsiitos ovat pääsyyt siihen, että rotukoirien sisäsiitosaste ja sisäsiitosdepressio kasvavat kaiken aikaa. Historiallisella sisäsiitoksella on itse asiassa suurin merkitys, sillä useat ihmiset eivät ymmärrä laskea sitä mukaan määrittäessään sisäsiitosastetta.

 Tällä hetkellä on olemassa suuri todennäköisyys sille, että sisäsiitosdepressiosta tulee ongelma myös australianpaimenkoirille. Lisääntymisongelmia esiintyy jonkin verran. Melkein 25 % kasvattajista, jotka vastasivat vuoden 1999 Australian Shepherd Club of American terveyskyselyyn, raportoivat koirilla olevan lisääntymisongelmia (alhaisia siittiömääriä, heikkoa sukupuoliviettiä, vaikeuksia tiinehtyvyydessä, pieniä pentueita ja ongelmia pentujen hoidossa). Näillä ongelmilla on tulevaisuudessa selkeät vaikutukset rotuun. Tutkimuksen tiedoista ei voida määrittää, johtuvatko lisääntymisongelmat sisäsiitosasteen kasvusta, mutta näin suuri määrä raportoituja ongelmia antaa vakavan varoituksen siitä, että lisääntymisongelmiin tulee rodun parissa kiinnittää entistä enemmän huomiota.

 Samassa tutkimuksessa kerättiin tietoja myös autoimmuunisairauksista (allergiaa koskevat tiedot on jätetty tämän artikkelin ulkopuolelle, koska kyselyn tiedoista ei voitu erottaa lieviä tai yksittäisiä allergia kohtauksia vakavista kroonisista allergioista). Seitsemällätoista prosentilla vastaajista oli ollut vähintään yksi koira, jolla oli ollut autoimmuuniongelmia, jo toinen merkittävä määrä tapauksia, jotka voivat olla sisäsiitosdepressioon liittyviä ongelmia.

 Ongelman ymmärtäminen sinänsä on jo askel eteenpäin, mutta mitä kasvattajat voivat tehdä parantaakseen tilannetta? Hyvin harvat kasvattajat harrastavat tiukkaa sisäsiitosta sukupolvi sukupolven jälkeen. Ja kasvattajat eivät ole mukana bisneksessä kasvattaakseen sisäsiitosastetta vaan kasvattaakseen laadukkaita koiria. Tämä on mahdollista valitsemalla mahdollisimman monimuotoisia yhdistelmiä – valitaan jalostukseen yksilöt, joilla on toivottu ulkomuoto ja mahdollisimman vähäinen sukulaisuussuhde.

 Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa narttusi sukusiitosaste on 12 %. Olet etsinyt sopivia uroksia ja valinnut listallesi kolme koiraa, jotka ovat mielestäsi yhtä hyviä. Koira A on samoista linjoista narttusi kanssa, pentujen sukusiitosasteeksi tulisi 21 %. Koira B on vanhempi uros, jota ei ole käytetty jalostukseen kovin paljon, mutta joka on jättänyt hyvää ja tasaista jälkeä. B-uroksen kanssa pentueen sukusiitosasteeksi tulisi 10 %. Koira C on nouseva tähti, joka on jo buukattu monelle nartulle. C-uros tuottaisi pentueellesi sukusiitosasteeksi 8 %.  C-koira näyttäisi ensi silmäyksellä olevan se järkevin vaihtoehto yhdistelmääsi, mutta sillä on riski kehittyä matadorurokseksi tulevaisuudessa. Pentusi saattaisivat tulevaisuudessa olla puolisiskoksia lähes kaikkien oman aikansa koirien kanssa. Koira A puolestaan aiheuttaa huomattavan sisäsiitosasteen nousun. B-uros ei anna yhdistelmälle alhaisinta sisäsiitosastetta, mutta sen kanssa pentueen sisäsiitosaste on alhaisempi kuin nartun oma sisäsiitosaste. B-uroksen pennuille on helppo tulevaisuudessa löytää sopivia ei-sukua olevia jalostuspareja, koska isää ei ole käytetty liikaa jalostukseen.

 Meidän täytyy tehdä myös kaikki mitä voimme letaalitekijöiden vähentämiseksi rodustamme. Koiria, joissa on sisäsiitosdepression oireita, ei tulisi käyttää jalostukseen. Toistuvat lisääntymisongelmat ovat raskauttava syy koiran jalostuksesta poistamiselle. Lisääntymisen tulisi olla niin luonnollista ja luontevaa kuin mahdollista. Koira, joka ei pysty tuottamaan, synnyttämään tai hoitamaan pentujaan ilman eläinlääkärin toimenpiteitä ja kasvattajan merkittävää apua, tulisi jättää käyttämättä uudemman kerran. Kroonisesti sairaat tai vetämättömät koirat eivät ole hyvää jalostusmateriaalia, vaikka niillä ei olisikaan mitään merkittävää perinnöllistä sairautta. Jalostusmateriaalia eivät ole myöskään koirat joilla on vakavia allergioita tai autoimmuunisairauksia. Jotkin autoimmuunisairaudet vaikuttavat myös lisääntymiskykyyn, kilpirauhasen vajaatoiminta on tällaisesta hyvä esimerkki. Kirjoittajan mielestä kilpirauhashormonihoito nartun penikoimisen mahdollistamiseksi on erittäin lyhytnäköistä toimintaa ja vähintäänkin erittäin epäeettistä, mikäli se tehdään täysin riskit tiedostaen.

 Tässäkin tilanteessa, jossa lähes kaikki australianpaimenkoirat ovat geneettisesti melkein puolisisaruksia keskenään, meillä on toivoa, sillä aussieilla on hyvin laaja kantakoiramäärä ja suhteellisen lyhyt historia puhdasrotuisena koirana. Meillä on vielä mahdollisuus pitää rotumme terveenä ja elinvoimaisena, toisin kuin niin monella muulla rodulla. Kasvattajien vastuulle jää huolehtia siitä, että tilanne säilyy tällaisena, eikä enää pahene.

 

 

 

 

 

©Hanna-Mari Laitala