Nouseva myrsky: Mitä kasvattajien tulisi tietää immuunijärjestelmästä

Text: CA Sharp

 Vuoden 2002 AKC/CHF Golden Paw Award –kirjoitus palkinnon voittaja
Julkaistu ensimmäisen kerran Aussie Times-lehdessä 2002

Suomentanut: Hanna-Mari Laitala

 Koiran kasvattajien ja omistajien edessä on erittäin monimutkainen ja hankala tulevaisuus autoimmuunisairauksien osalta. Raportit australianpaimenkoirien immuunijärjestelmän sairauksista ovat lisääntymässä, samoin kun kaikilla muillakin rotukoirilla. Lehdissä, internetin keskustelupalstoilla ja erilaisissa koiratapahtumissa allergiat ja immuunijärjestelmän sairaudet ovat tavallisia puheenaiheita ja mieltä askarruttavia asioita.

Immuunijärjestelmään liittyvät sairaudet johtuvat liiallisesta tai vääränlaisesta immuunipuolustuksen toiminnasta. Artikkelissa käydään läpi sitä, mitä me tällä hetkellä tiedämme tästä kasvavasta ongelmasta ja mitä kasvattajat voisivat tehdä sen ehkäisemiseksi.

Mitä tapahtuu?

Kaikenlaiset koirat, puhdas- ja sekarotuisetkoirat sekä muut eläinlajit, myös ihmiset, ovat törmänneet yhä lisääntyviin immuunijärjestelmän toimintahäiriöihin. Tiedemaailma ja muu maailma ovat kiinnittäneet huomionsa immuunijärjestelmän sairauksiin ja niiden tutkimiseen lähinnä AIDS-kriisin herättäminä. Tänä päivänä tiedämme huomattavasti enemmän immuunipuolustuksesta ja siitä kuinka se toimii tai ei-toimi, kuin muutama vuosikymmen sitten.

Immunologisten sairauksien diagnosointi on ollut näihin päiviin asti melko hankalaa. Immunologisten sairauksien näkyvät oireet ovat näet usein myös monien muiden sairauksien oireita, jolloin diagnosointi saattaa olla hyvinkin vaikeaa. Nykyisin lisääntynyt tieto ja uusi teknologia kuitenkin mahdollistavat eläinlääkäreille paljon tarkempien taudinmääritysten tekemisen kuin aiemmin. Tulee myös muistaa, että koiranomistaja vie tänä päivänä lemmikkinsä eläinlääkärille jo hieman varhaisemmassa vaiheessa, kuin muutama vuosikymmen sitten, jolloin koira vietiin lääkärille vasta viimeisessä hädässä. Viime vuosina nämä kaksi tekijää; lisääntynyt koirien tutkiminen ja uudet tekniikat, sekä omistajien valveutuneisuus ja eläinten hoidattaminen, ovat lisänneet immuunipuolustukseen liittyvien sairauksien määrää tai ainakin niiden diagnosointia.

 Tutkimusmenetelmien parantuminen ja omistajien valveutuminen eivät kuitenkaan selitä kokonaan immuunipuolustukseen liittyvien ongelmien määrän nousua. Ympäristötekijöillä on myös oma osansa immuunipuolustuksen ongelmien lisääntymisessä. Ihmiset ja koirat altistuvat kaiken aikaa enenevissä määrin ärsyttäville ja haitallisille aineille – ruuan lisäaineet, siivousaineet ja puutarhan kemikaalit jne –, joille meidän isovanhempamme tai koiriemme esivanhemmat eivät koskaan altistuneet. Tällaisten ylimääräisten aineiden on raportoitu vaikuttavan useisiin elimistön toimintoihin, mukaan lukien immuunipuolustusjärjestelmä. Teknologinen yhteiskunta ja elämäntapamme on muuttanut ympäristöämme tavalla, joka on täysin luonnonvastainen ja vasta nyt viime vuosikymmenten muutokset alkavat näkyä meissä itsessämme, koirissamme ja ympäristössämme.

 Rokotukset ovat yksi teknologian kehityksen mukanaan tuoma muutos. Ylimitoitettu ja liioiteltu rokotusohjelma voi vaarantaa luonnollisen immuunijärjestelmän toiminnan. Pitää kuitenkin muistaa, että rokottamisen hyödyt ovat yhä suuremmat kuin siitä johtuvat haitat. Pääsairaudet, joita vastaan koiriamme rokotetaan, esimerkiksi parvo tai penikkatauti, voivat olla koiralle kohtalokkaita, mikäli koira niihin sairastuu, eli rokottaminen ei ole perusteetonta. 

Koiran omistajien ei tule lakata rokottamasta koiriaan, vaan ennemminkin ryhtyä yhdessä eläinlääkärinsä kanssa suunnittelemaan koiralle sopivaa rokotusohjelmaa, jolla koiran rokotussuoja säilyy ja sen oman immuunipuolustuksen toimintaa ei vaikeuteta.

Rokotukset tulee antaa vain, jos koiralla on riski sairastua kyseiseen tautiin ja rokotusten välit tulee säilyttää tarpeeksi pitkinä, jottei koiran oman immuunipuolustuksen toiminta häiriinny. Liiallisen rokottamisen on epäilty olevan yksi mahdollinen syy mm. autoimmuunniin hemolyyttiseen anemiaan.

 Myös ravinnon ja ravintotottumusten uskotaan vaikuttavan immuunipuolustuksen tehokkuuteen. E-vitamiinin tai seleenin puutostilat voivat vaikuttaa immuunipuolustukseen osallistuvien solujen määrää alentavasti. Nämä vitamiinit ja hivenaineet auttavat elimistön mekanismeja taistelemaan normaalissa elimistön toiminnassa syntyviä vapaita radikaaleja vastaan. Kun koira vanhenee, immuunipuolustuksen kyky taistella vapaita radikaaleja vastaan heikkenee. Oikein mitoitetut määrät E-vitamiinia ja seleeniä auttavat vanhenevan tai sairaan koiran immuunipuolustusta toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.

 Useimmissa kaupallisissa koiran ruuissa ja yleisimmissä kotiruokaohjeissa on tarpeeksi seleeniä, mutta E-vitamiinia saattaa olla liian vähän, joten lisäys on usein suositeltavaa. Joillakin alueilla on tavallista vähemmän seleeniä maaperässä ja jos antamasi dieetin raaka-aineet tulevat tällaiselta seudulta, voi olla aiheellista tarkastaa myös seleenin määrä koiran ruuasta. Liiallinen seleenin ja rasvaliukoisten vitamiinien määrä voi olla haitallista, joten asiantuntijan antamia annostuksia ja määriä on syytä noudattaa.

 Diagnostiikan kehittymisestä, sairauksien tarkemmasta seulonnasta ja ympäristön haittavaikutuksista huolimatta immuunipuolustuksen lisääntyneet ongelmat johtunevat yhä pääosin geneettisistä syistä.

 Geneettinen pohja

Immuunijärjestelmän toimintaa hallitsee ja ohjailee Multiple Histocompatability Complex (MHC). Tätä geeniryhmää kutsutaan kompleksiksi, koska sen sisältämät geenit sijaitsevat kromosomissa hyvin lähellä toisiaan. Kompleksin geenit eivät osallistu sukusolujen muodostumisen yhteydessä geenienvaihtoon vastinkromosomien kanssa. Tällainen sijoittuminen kytkentäryhmiin takaa sen, että geenit periytyvät yleensä aina yhdessä seuraavalle polvelle. Jokaisella yksilöllä on kaksi MHC-kompleksiin vaikuttavaa geenipakettia, yksi kummaltakin vanhemmalta.

 MHC-kompleksi mahdollistaa immuunipuolustuksen reaktiot haitallisia tunkeilijoita, esimerkiksi bakteereja ja viruksia vastaan. MHC-kompleksit ovat ominaisia paitsi koirille, myös kaikille muille nisäkkäille. MHC-kompleksin geeneille on tyypillistä, että ne ovat erittäin monimuotoisia. Yhdellä MHC-kompleksin geenillä voi olla olemassa jopa 100 erilaista muotoa, joista jokaisella yksilöllä on kaksi kappaletta, yksi isältä ja yksi äidiltä.

Vaihtoehtoisia yhdistelmiä on siis niin paljon, että villissä vapaasti, lisääntyvässä populaatiossa, esimerkiksi luonnossa, kaikilla yksilöillä on oma MHC-kompleksinsa. Tällainen erilaisuus immuunipuolustuksessa aiheuttaa esimerkiksi elinsiirtojen yhteydessä esiintyvät hylkimisreaktiot ja sen välttämiseksi pyritään aina käyttämään esim. sisarusten elimiä, jolloin MHC-kompleksi on mahdollisimman samanlainen sekä luovuttajalla, että vastaanottajalla.

 MHC-geeneillä on myös kaikkein korkein muutaatiotiheys verrattuna muihin ituradan geeneihin. Ituradan solut ovat soluja, joista munasolut ja siittiöt alun perin muodostuvat. Muissa geeneissä tapahtuvat mutaatiot ovat usein haitallisia tai niistä on vain vähän hyötyä syntyvälle yksilölle. MHC geenit mutatoituvat helposti, koska niiden monipuolisuus ja monimuotoisuus on erittäin tärkeää eläinlajin selviytymiselle. MHC-kompleksille tyypillinen monipuolisuus on erittäin harvinaista muiden geenien parissa. Biologiset systeemit ovat yleensä melko konservatiivisia ja pyrkivät minimoimaan energian ja resurssien käyttämisen. MHC-kompleksin kaltainen monimuotoisuus ei ole yleistynyt muiden geenien joukossa, koska siitä ei ole ollut vastaavaa hyötyä tavallisten geenien toiminnassa.

 Miksi MHC-kompleksi sitten on niin monimutkainen?

Monimutkaisuus on luonnon ratkaisu tarttuvien tautien ja infektioiden ehkäisemiseksi. Immuunipuolustuksen pitää pystyä taistelemaan monenlaisia taudinaiheuttajia vastaan ja muutaman geenin muodostama alleelireservi ei riitä taistelussa jatkuvasti muuntuvia taudinaiheuttajia vastaan. Useimmissa tapauksissa koiralla on erilaiset alleelimuodot isältään ja emältään, jolloin sillä on paremmat mahdollisuudet löytää immuunipuolustuksestaan sopiva vasta-aine kaikkia uusiakin taudinaiheuttajia vastaan. Esimerkiksi rutto tappaa ne yksilöt, joilla ei ole sopivaa MHC-kompleksia suojaamassa taudin hyökkäykseltä. Rutto tai jokin muu uusi tauti voi tappaa jopa valtaosan populaatiosta, kuten kävi viime vuosisadalla ihmisille paiseruton riehuessa Euroopassa. Vaikka jokaisella yksilöllä on vain kaksi MHC-kompleksin muotoa, on koko populaatiossa niitä riittävästi muotoutumaan ja taistelemaan uusia taudinaiheuttajia vastaan. Muutamia yksilöitä menetetään aina uuden ärhäkän taudin ilmestyessä, mutta ne yksilöt, joilla on sopivat MHC-kompleksit selviävät ja pitävät lajin turvassa sukupuutolta.

Esimerkiksi HIV-positiiviset henkilöt, joilla on mahdollisimman erilaiset MHC-kompleksin osat isältään ja äidiltään, selviävät todennäköisesti yli kymmenen vuotta sairastumatta AIDS:iin. Toisaalta henkilöt, joiden MHC-kompleksi on hyvin samanlainen, eli isältä ja äidiltä on tullut samoja geenimuotoja, sairastuvat ja kuolevat erittäin todennäköisesti kymmenen vuoden aikana AIDS:iin.

Erilaisista epidemioista selvinneillä yksilöillä on ollut ”oikeanlaiset” kombinaatiot MHC:n geenimuotoja juuri kyseistä epidemiaa vastaan. Sama tauti voi esiintyä aina uudelleen ja uudelleen, mutta ajan kuluessa yhä harvempi ihminen sairastuu siihen, koska ne yksilöt, joilla ei ollut sopivaa MHC-kompleksia, eivät ole selvinneet aikaisemmista epidemioista jatkamaan sukuaan. MHC-kompleksin suuri mutaatioherkkyys takaa lisäksi vielä sen, että se kykenee taistelemaan myös taudin muuntuneita versioita vastaan.

MHC-kompleksi on erinomainen esimerkki biologisen monimuotoisuuden tärkeydestä – ei vain lajien välisestä, vaan myös lajien sisäisestä monimuotoisuudesta. Kaikki luonnossa ja luonnollisesti lisääntyvät lajit välttävät tai pyrkivät rajoittamaan sisäsiitosta lisääntymisstrategioissaan. (Tässä artikkelissa sisäsiitoksella tarkoitetaan samaa asiaa, jota kasvattajat kutsuvat linjasiitokseksi). Hiirillä tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että jos naarashiirelle annetaan mahdollisuus valita kumppaninsa, se valitsee kumppanin, jolla on mahdollisimman erilainen MHC-kompleksi. Tällöin syntyvillä jälkeläisillä on mahdollisimman monimuotoinen ja joustava immuunijärjestelmä.

Jopa ihmisillä suoritetuissa kokeissa on saatu esille tuloksia, joiden mukaan naiset valitsevat mieluummin miehiä, joilla on mahdollisimman erilainen MHC-kompleksi kuin heillä itsellään. Koirilla ei tätä asiaa ole vielä tutkittu, mutta on yleisesti tunnettu tosiasia, että jotkin nartut eivät suostu parittelemaan läheisen sukulaisen kanssa.

Sisäsiitetyllä yksilöllä mahdollisuus periä molemmilta vanhemmilta sama MHC-kompleksi kasvaa. Tällaisessa tapauksessa elimistön mahdollisuudet tuottaa sopivia immuunipuolustusreaktiota pienenevät. Koirat, joilla on samat MHC-kompleksin osat molemmilta vanhemmiltaan, ovat herkempiä infektioille ja kärsivät todennäköisemmin autoimmuunisairauksista ja allergioista.

Autoimmuunisairaudet

Kaikki elävät olennot, koirat, ihmiset tai mikrobit, sairastavat jossakin elämänvaiheessaan. Syynä voi olla virus tai bakteeri, loukkaantuminen tai vaikkapa ikääntyminen. Mutta se, että koirasi oma elimistö voi hyökätä itseään vastaan ja aiheuttaa vakavan sairauden, tuntuu oudolta ja epäuskottavalta. Näin kuitenkin tapahtuu autoimmuunisairauksissa.

Huono MHC-kompleksiyhdistelmä voi altistaa yksilön autoimmuuniperäiselle sairaudelle. Tietyt MHC-geenit vaikuttavat jokaiseen yli kolmeen tusinaan tunnettuun autoimmuunisairauteen. Autoimmuunisairaudessa immuunijärjestelmä ei kykene erottamaan omaa ja vierasta alkuperää olevia asioita toisistaan ja alkaa hyökätä elimistön omia kudoksia vastaan.

Immuunijärjestelmä on kehittynyt etsimään ja tuhoamaan mikroskooppisia taudinaiheuttajia ja vieraita organismeja. Immuunijärjestelmän erikoistuneet solut kiertävät verenkierron mukana metsästäen ja tuhoten viruksia ja bakteereja, jotka ne tunnistavat niiden pinnalla olevien vieraiden proteiinien avulla. Immuunijärjestelmän solut on geneettisesti koodattu tunnistamaan myös elimistön omat proteiinit sekä elimistölle hyödylliset proteiinit ja organismit, jotka saavat elää omaa elämäänsä immuunijärjestelmän niistä häiriintymättä. Immuunijärjestelmän toiminnan häiriintyessä syntyy soluja, jotka hyökkäävät elimistön omien kudosten tai elimistölle tarpeellisten ja hyödyllisten vierasaineiden kimppuun. Kirjoittaja on henkilökohtaisesti joutunut tämän asian kanssa tekemisiin ja hänen silmänsä ovat merkittävästi vaurioituneet oman immuunipuolustuksen hyökkäyksessä.

Aiemmin läpikäydyt ympäristötekijät voivat saada autoimmuunisairauden puhkeamaan, mutta koiran genetiikalla on myös oma osansa. On elintärkeää, että kasvattajat ottavat selvää koirien perinnöllisistä autoimmuunisairauksista, siitä kuinka ne diagnosoidaan ja miten ne periytyvät.

Autoimmuunisairaus ei puhkea itsestään, jonkin täytyy laukaista taudin eteneminen. Syynä voi olla jonkinlainen stressitekijä – toinen sairaus, loukkaantuminen, ylirasittuminen, altistuminen, henkinen stressi, myrkytys, tai jokin niin pieni asia, että sitä ei koskaan saada selville.

Jossain tapauksissa autoimmuunireaktio voi olla väliaikainen ongelma, joka vähenee sitä mukaa kun elimistö paranee. Esimerkiksi sopii paikallinen demodikoosi. Sikaripunkki, joka aiheuttaa demodikoosin, elää useimpien, ellei jopa kaikkien koirien karvatupissa. Normaalisti ne ovat harmittomia vieraita, joista ei ole mitään haittaa eikä hyötyä koiralle. Jotkut pennuista reagoivat sikaripunkkiin ja niille kehittyy demodikoosin oireita. Oireina ovat pieni kolikon kokoinen, kalju läiskä koiran kasvoissa tai etujaloissa. Useimmat eläinlääkärit määräävät hoidoksi punkkilääkitystä, mutta tämä demodikoosin muoto häviää yleensä myös itsestään, vaikkei sitä hoidettaisikaan. (On olemassa myös toinen, vakavampi demodikoosin muoto, jota käsitellään myöhemmin.) Tauti siis voi puhjeta nuorelle koiralle väliaikaisesti, kunnes immuunisysteemi alkaa toimia oikein ja täydellä teholla, jolloin taudin oireet saattavat hävitä.

Suurimmassa osassa tällaisista nuoruusiän tapauksista koira selviää jatkosta ilman taudin uusimista, mutta kirjoittajan tietoon on tullut ainakin yksi koira, joka sairasti pentuaikana demodikoosin ja aikuisiällä sairastui systeemiseen lupukseen. Varhaiset autoimmuunireaktiot voivat koirilla olla merkkinä autoimmuunipuolustuksen perinnöllisistä ongelmista. Koira jolla on demodikoosi ja demodikoosin sairastaneita sukulaisia tai muita sukulaisia, joilla on autoimmuunisairauksia, on riskiryhmässä sairastua vakavampaan autoimmuunisairauteen.

Suurimpina huolenaiheina, varsinkin kasvattajille, ovat krooniset, geneettisesti periytyvät muodot autoimmuunisairauksista. Sairaudet, jotka kerran puhjettuaan vaivaavat koiraa läpi sen elämän. Kroonisiin autoimmuunisairauksiin vaikuttavat monet tekijät, joiden pitää ”loksahtaa kohdalleen” ennen taudin puhkeamista. Ensinnäkin koiralla pitää olla geneettinen alttius ja tietyn laiset MHC-geenit, jotta se voi sairastua. Lisäksi sen pitää altistua jollekin sairauden laukaisevalle tekijälle. Jos koira ei kohtaa sairautta laukaisevaa tekijää, se ei sairastu, vaikka sillä on siihen geneettiset edellytykset.

Sairastuneet koirat voivat olla melko oireettomia aikoina, jolloin tauti on inaktiivisessa tilassa. Mutta tällaisissakin tapauksissa tauti hulmahtaa silloin tällöin esille ja aktiiviseksi lääkityksistä huolimatta. Osa autoimmuunisairauksista on helposti tunnistettavissa, mutta toisia on erittäin vaikea diagnosoida, sillä ne muistuttavat hyvin paljon muita sairauksia. Testausmenetelmiä on olemassa osalle autoimmuunisairauksista, mutta ei suinkaan kaikille. Autoimmuunisairauksia ei voida parantaa ja ne vaativat läpi elämän jatkuvaa hoitoa. Jotkin autoimmuunisairaudet johtavat kuolemaan.

Steroidit ovat tavallinen hoitomuoto useisiin autoimmuunisairauksiin. Tämän tyyppisellä lääkityksellä voi olla vakaviakin sivuvaikutuksia, mikäli niitä käytetään suurina annoksina tai pitkinä hoitojaksoina. Osaan taudeista ei ole tarjolla muita kuin steroidipohjaista ja monesti tullaan tilanteeseen, jossa koira ei enää vastaa lääkitykseen oikealla tavalla, eikä sitä ole enää tarkoituksenmukaista jatkaa. Suurimmalla osalla koirista lääkitys kuitenkin auttaa ja koira voi elää elämisen arvoista elämää taudistaan huolimatta.

Autoimmuunisairaudet eivät yleensä puhkea ennen kuin koira on aikuisiässä ja joskus ne puhkeavat vasta myöhemmällä iällä, jolloin on hyvin todennäköistä, että koiraa on jo keritty käyttää jalostukseen tietämättä mitään sen sairastamasta taudista.

Yleisimmät autoimmuuniongelmat

Teoriassa kaikki elimistön osat ja kudokset voivat joutua autoimmuunipuolustuksen uhriksi. Käytännössä on olemassa muutamia sairauksia, jotka esiintyvät useammin kuin muut. Seuraavassa esitellään australianpaimenkoirilla useimmin esiintyvät muodot autoimmuuniongelmista.

Kilpirauhasen vajaatoiminta on yleisin koirilla raportoitava autoimmuunisairaus, sitä esiintyy sekä sekarotuisilla, että puhdasrotuisilla koirilla. Hitaasti etenevä kilpirauhasen rappeutuminen aiheuttaa koirassa monenlaisia oireita, joista yleisimpiä ovat karvanlähtö, johon liittyy ihon paksuuntumista, rasvoittumista ja painon nousua sekä epätavallista väsymystä. Joissakin tapauksissa oireina voi olla myös hedelmöityskyvyn alenemista, kohtauksia ja sarveiskalvon samentumista. Osassa tapauksista koira ei oireile millään kilpirauhasen vajaatoiminnalle tyypillisellä tavalla ja toisaalta kaikki nämä oireet voivat olla merkkinä myös monesta muusta sairaudesta. Jos koira oireilee vakavasti, sille tulee tehdä huolellinen eläinlääkärin tutkimus sairauden alkuperän määrittämiseksi. Kilpirauhasen vajaatoiminta voidaan testata verikokeilla, mutta ne eivät aina kerro koko totuutta ja ne tulisi uusia tietyin väliajoin varmuuden saavuttamiseksi.

Systeeminen lupus erythematosus esiintyy kahdessa eri muodossa. Vähemmän vakava muoto, diskoidinen lupus erythematosus, on ihosairaus joka johtaa karvan lähtöön ja kuivaan ärtyneeseen ihoon kaulalla ja päässä (useimmiten). Diskoidinen lupus voi edetä vakavammaksi sairaudeksi, lupus erythematosukseksi, joka koskee koko elimistöä (nukleiinihappojen toimintaa DNA/RNA tai verisolujen muodostumista).  Sairastuneet koirat kärsivät monenlaisista oireista. Systeemisen lupuksen yhteyteen voi puhjeta myös muita autoimmuunisairauksia kuten hemolyyttistä anemiaa ja trombosytopeniaa (verihiutaleiden vähyys). Vakavissa tapauksissa sairaus on kohtalokas. Systeeminen lupus voidaan määrittää koepalan avulla, mutta vielä ei ole keksitty menetelmää, jolla saataisiin kantajat ja oireettomat tautia sairastavat yksilöt.

Demodikoosi Joissakin tapauksissa koiran elimistö ei kestä normaaliflooraansa kuuluvia sikaripunkkeja ja se alkaa reagoida niiden läsnäoloon karvattomilla alueilla ruumiissaan. Hoitamattomina tällaiset karvattomat alueet saattavat levitä koko ruumiin alueelle ja tulehtua vakavasti, jopa kohtalokkaasti sekundaaristen bakteeritulehdusten vuoksi. Diagnoosi tehdään taudin oireiden mukaisesti, demodikoosille ei ole olemassa spesifiä testiä.

Myasthenia gravis on hermo-lihassairaus, jossa motoristen impulssien siirtyminen hermosta lihaksiin on häiriintynyt. Sairastuneet koirat väsyvät helposti ja ne voivat kompastella ja kompuroida ilman näkyvää syytä. Raskas harjoittelu voi aiheuttaa koiran romahtamisen ja vakavia kohtauksia, jotka muistuttavat myrkytystilaa. Sairauteen liittyy usein myös ruokatorven laajentuma. Sairaus on yleensä perinnöllistä alkuperää. Sairaudelle ei ole omaa testiä.

Muita harvemmin australianpaimenkoirilla esiintyviä autoimmuunisairauksia ovat mm. autoimmuunit ihotulehdukset (pemphigus), Vogt-Koyanagi-Harada oireyhtymä (ihomuutokset + silmän etuosan tulehdukset), Addisonin tauti, perinnölliset verisolusairaudet, suolitulehdukset, sokeritauti ja munuaistulehdukset.

Kirjoittajan oma perhe on hyvä esimerkki autoimmuunisairauksien periytymismekanismista. Aikaisemmin mainittiin, että kirjoittaja kärsii autoimmuuniperäisesti silmäsairaudesta , hänen siskollaan on lupus erythematosus, hänen veljensä tyttärellä on nivelreuma ja hänen toisen sisarensa tyttärellä on krooninen suolistotulehdus. Kaikki nämä sairaudet ovat erilaisia, mutta ne kaikki ovat autoimmuuniperäisiä. Tällainen sairauksien kasaantuminen kertoo, että kirjoittajan vanhempien jälkeläisilleen jättämät MHC-kompleksit ei ole olleet kovin hyvin yhteensopivia. Kirjoittaja on tutkinut sukupuutaan ja todennut, että heidän tapauksessaan autoimmuunisairauteen ei ole liittynyt sisäsiittoisuutta. Valitettavasti aussieilla ja muilla puhdasrotuisilla koirilla sisäsiitos on ollut keino, jolla rodut on luotu, käytännössä kaikki puhdasrotuiset koirat ovat sisäsiitoksella luotuja. Mitä enemmän ja pidempään rodunjalostuksessa on käytetty sisäsiitosta, sitä enemmän rodulla on ongelmia autoimmuunisairauksien kanssa.

Allergiat

Koirat sairastuvat allergioihin aivan samoin kuin ihmisetkin. Koirillakin on hengitystie- ja ruuansulatusallergioita, mutta yleisin koirien allergian muoto on kutina. Allergiset reaktiot ovat harvoin kohtalokkaita, mutta ne aiheuttavat jatkuvaa kiusaa ja herkillä koirilla ne saattavat tehdä elämästä jatkuvaa kärsimystä

Vakavasti allerginen koira kutisee kaiken aikaa ja se saattaa vahingoittaa ihoaan ja turkkiaan jatkuvalla rapsuttamisella, puremisella ja hankaamisella. Ihovaurioihin voi iskeä sekundaarisia bakteeri- ja hiivatulehduksia.

Allergisella koiralla voi olla myös kroonisia ja joskus vakaviakin hengitysvaikeuksia ja ruuansulatusongelmia. Pahimmissa tapauksissa allerginen koira voi joutua anfylaktiseen shokkiin. Allergiat ovat kuitenkin useimmissa tapauksissa hoidettavissa siten, että koira voi elää kohtuullista elämää sairautensa kanssa.

Allergioiksi kutsutaan tiloja, joissa immuunipuolustus ylireagoi aineisiin, joita kutsutaan ”allergeeneiksi”. Allergeenit eivät ole normaalille, terveelle koiralle haitallisia, eivätkä ärsytä näiden immuunipuolustusta. Allergeenit voivat olla mitä tahansa siitepölyjen, homeiden tai ruoka-aineiden väliltä. Kirppujen aiheuttama ihotulehdus on koirien yleisin allergia; allergeenina toimii kirpun sylki ja siinä olevat yhdisteet.

Allergiat ovat tällä hetkellä hyvin populaariaihealue mediassa ja usein allergian tyyppisiä oireita aletaan kutsua allergiaksi ilman perusteita. Allergioiden diagnosointi tulisi jättää eläinlääkärien tehtäväksi, eikä omistajan omien päätelmien varaan.

Allergiat eivät yleensä puhkea ennen kuuden kuukauden ikää, mutta allergeeneille altistutaan yleensä jo ennen neljän kuukauden ikää. Allergia ei puhkea, mikäli eläin ei ole altistunut allergeenille aikaisemmin elämässään. Altistumisen yhteydessä elimistö tutustuu allergeeniin ja ”päättää”, että sitä vastaan on hyökättävä, mikäli sitä kohdataan uudestaan. Tällainen ”tutustumisen jälkeinen hyökkäys” ilmenee allergisena reaktiona. Altistuminen voi tapahtua hengityselimistön kautta, ruuansulatuksen kautta tai suoraan ihon läpi.

Ympäristötekijät, jotka vaikuttavat allergian puhkeamiseen sisältävät allergeenin lisäksi myös muita osa-alueita; mm. loiset ja rokotusohjelma liittyvät allergioiden puhkeamiseen. Jos koiralla on loisia, immuunipuolustus reagoi niiden läsnäoloon. Mitä suurempi määrä loisia elimistössä on, sitä suurempia voivat immuunipuolustukseen kohdistuva paine ja puhkeava allerginen reaktio olla. Ulkoloiset ovat merkittävin allergioita aiheuttava loisryhmä, mutta myös sisäloiset kuten sydänmadot ja suolistoloiset voivat osallistua allergisen reaktion alkamiseen.

Rokotteina käytetyt elävät ja heikennetyt/tapetut mikrobivalmisteet voivat molemmat toimia allergeeneinä hyvin moninaisista syistä. Tapetut rokotteet sisältävät kemiallisia yhdisteitä, jotka tehostavat rokotteen vaikutusta ja nämä yhdisteet voivat toimia allergeeninä herkälle koiralle. Elävillä, heikennetyillä mikrobeilla valmistetussa rokotteessa patogeeni voi tuottaa toksiineja sen verran, että herkkä koira reagoi niihin allergisesti. Rokotteet eivät kuitenkaan koskaan aiheuta allergiaa, vaan ne voivat toimia ainoastaan sairauden laukaisijoina, eli koiralla on ollut perimässään taipumus sairastua allergiaan jo ennen rokottamista.

Sisäänhengitetyt allergeenit aiheuttavat koiralle atopian. Atooppiset ihottumat ovat koirien toiseksi yleisin allergian muoto, atooppinen ihottuma ilmenee ennen kaikkea ihon kutinana, tavallisesti naamassa, kainaloissa ja käpälissä.  Koiran altistuessa allergeenille, elimistö alkaa tuottaa immunoglobuliini E:tä (IgE), joka on tietyn tyyppinen allergeenien tuhoamiseen erikoistunut elimistön puolustusreaktio.  IgE aktivoi immuunipuolustuksen soluja, jotka tuottavat esim. histamiinia, joka puolestaan aiheuttaa koiralle kutinaa, tulehduksia ja turvotusta. Jos kutisevat alueet ovat lähellä esimerkiksi korvaa, koiralle voi kehittyä sekundäärinen korvatulehdus. Koiralla voi esiintyä allergisia oireita myös hengityselimistössä, ruuansulatuselimistön toiminnassa sekä esim. silmissä tulehduksina etc., mutta nämä ovat paljon harvinaisempia kuin ihoreaktiot.

Hengityselimistön reaktioihin kuuluu mm. astman tyyppinen krooninen keuhkoputkentulehdus. Sairastuneilla koirilla on kuivaa, hakkaavaa yskää, joka esiintyy rasituksessa tai henkitorvea painettaessa. Keuhkojen allergisessa reaktiossa keuhkoihin puolestaan kertyy normaalia enemmän immuunipuolustukseen osallistuvia valkosoluja, jotka vaikeuttavat hengitystä ja keuhkojen normaalia toimintaa.

Ruoka-allergiat voivat ilmetä ruuansulatuskanavan oireina tai ihoreaktioina. Ihmisillä ruoka-aine allergiat ovat selkeästi ylidiagnosoituja ja näin on luultavasti myös koirien kohdalla. Useissa ruoka-aineissa on aineita, jotka voivat aktivoida elimistön puolustukseen osallistuvat solut tuottamaan histamiinia, jopa terveellä ja allergiavapaalla, eläimellä. Mikä tahansa ruoka-aine voi aiheuttaa allergiaa herkistyneellä koiralla, mutta osa ruoka-aineista on muita useammin syyllisenä allergian käynnistymiseen.

Allergeenin osa, johon immuunipuolustus reagoi kutsutaan epitoopiksi. Vehnän proteiineissa on jopa 50 erilaista epitooppia, joten ei ole ihme, että osa koirista reagoi vehnän proteiineihin ja vehnäpohjaisiin ruokiin allergisesti. Ruoka-aine allerginen koira usein oksentaa muutaman tunnin sisällä syömisestä ja sillä voi olla ongelmia löysän ulosteen kanssa, myös ihoreaktiot ovat yleisiä. Ruoka-aine allergikoilla voi olla ongelmia alipainon kanssa, vaikka ruoka maistuisi aivan normaaliin tapaan. Yleisoireet ruoka-aine allergikoilla ovat krooninen ripuli, merkittävä painon putoaminen ja huonokuntoinen turkki. Ruoka-aine allergiat puhkeavat usein tarttuvien suolitulehdus sairauksien jälkeen.

Vakavin ja kohtalokkain allergian muoto on anafylaktinen shokki. Anafylaktinen shokki voi laueta nautitun aineen, rokotteen, lääkkeen tai hyönteisen piston aiheuttamana. Sairastuneella koiralla on hengitysvaikeuksia ja ikenet ovat vaaleat verenpaineen laskun vuoksi. Koira tarvitsee välitöntä eläinlääkärin hoitoa.

Joillakin allergisilla nartuilla on hedelmällisyys ongelmia. On epävarmaa johtuuko hedelmättömyys näillä yksilöillä allergioista vai korkeasta sisäsiitosasteesta (eli sisäsiitos depressiosta). Allergiat voivat puhjeta jo kuuden kuukauden iässä tai vasta seitsemän vuoden iässä, suuri osa koirista kuitenkin oireilee jollakin tavalla ennen kahta – kolmea ikä vuottaan. Allergeenista riippuen koira voi oirehtia johonkin tiettyyn vuoden aikaan, jolloin allergeenia on paljon, mutta suurin osa tapauksista etenee ympärivuotta oirehtiviksi tiloiksi.

Geneettinen ongelma

Maailman koirien geeneissä on luultavasti yhä aivan yhtä paljon vaihtelua MHC-komplekseissa kuin luonnoneläimilläkin. Koirien ja koirien geenien jakaminen erillisiin lisääntymisryhmiin, eli rotuihin, on kuitenkin aiheuttanut sen, että millään rodulla ei ole käytettävissä kaikkia koiraeläinten geenejä ja MHC-komplekseja. Eri rotuihin jakamisen lisäksi tietyt jalostusmenetelmät, kuten sisäsiitos ja matadoruroksien käyttö, ovat edelleen kaventaneet käytettävissä olevia MHC-kompleksi vaihtoehtoja.

Jos MHC-kompleksissa ei ole tarpeeksi vaihtelua, koira sairastuu helposti. Jos koiran saama sairaus on tarpeeksi vakava, MHC-kompleksin liika samanlaisuus voi aiheuttaa koiran kuoleman. Jos rodulla on olemassa enää vain muutamia mahdollisia MHC-kompleksi yhdistelmiä, ärhäkkä ja tarttuva tauti voi pyyhkäistä koko rodun pois maailmankartalta.

Luonnon esimerkki tällaisesta tapauksesta on gepardi. Tämä suuri kissapeto laji joutui läpikäymään erittäin ahtaan geneettisen pullonkaulan viimeisen jääkauden aikana. Tällä hetkellä elävät gepardit ovat kaikki lähtöisin muutamasta yksilöstä, jolleivät peräti yhdestä kantavasta naaraasta. Gepardit ovat selvinneet ainoastaan tiukan ja armottoman luonnonvalinnan avulla – koirilla tällainen luonnonvalinta ei pääse vaikuttamaan, sillä kasvattajat tekevät jalostuspäätökset ja käyttävät usein eläimiä, joiden ei luonnossa olisi mahdollista lisääntyä lainkaan. Yhteisen geneettisen taustansa takia gepardi on yhä tänäkin päivänä erittäin herkkä sairastumaan ja niiden keinotekoinen kasvattaminen on ollut erittäin vaikeaa.

Puhdasrotuiset koirat ovat siis ihmisen valinnan ja tarpeiden tulosta. Viime vuosikymmeninä tämä valinta, erikoisesti show- ja näyttelyroduissa sekä –linjoissa, on perustunut hyvin pitkälle sisäsiitokseen. Säännöllinen matadorurosten käyttäminen useiden sukupolvien ajan on erittäin tuhoisaa MHC-kompleksille. Jokaisella koiralla voi olla vain kaksi erityyppistä MHC-kompleksia ja näin ollen yhteisten sukulaisten lisääntyessä, myös MHC-kompleksien samankaltaisuus kasvaa kaiken aikaa. Tämä puolestaan aiheuttaa sen, että rotu tulee kaiken aikaa haavoittuvaisemmaksi uusien sairauksien ja tarttuvien tautien suhteen, koska sillä ei ole enää mahdollista käyttää apunaan monipuolista MHC-kompleksi pankkiaan puolustautuakseen uusia taudinaiheuttajia vastaan. Tällaiset eläimet eivät myöskään pysty hyödyntämään rokotuksia yhtä hyvin kuin muut rodut. Rottweilerit esimerkiksi eivät reagoineet toivotulla tavalla varhaisiin parvovirus-rokotteisiin ja se aiheutti sen, että ne sairastuivat usein huolimatta siitä, että koirat oli rokotettu rokotusohjelman mukaisesti. Rokottamisen jälkeen immuunisysteemi muodostaa normaalisti puolustusmekanismin taudinaiheuttajia vastaan. Tässä prosessissa taudinaiheuttaja pilkotaan pieniin osasiin ja ne kuljetetaan solun pinnalle reseptoreihin, joiden avulla taudinaiheuttaja tunnistetaan tulevaisuudessa ja siihen voidaan tehokkaasti reagoida. Näitä taudinaiheuttajien tunnistajareseptoreita solun pinnalla kutsutaan histocompatibility molekyyleiksi. Rottweilereilla varhaiset parvorokotteet eivät toimineet, koska niiden elimistö ei reagoinut asianmukaisesti rokotteen heikennettyihin taudinaiheuttajiin, eikä näin ollen muodostanut suojaa koirille. Onneksi tämän päivän rokotteet näyttävät toimivat tehokkaammin myös rottweilereilla.

Vuosisadan ajan sisäsiitos on ollut pääasiallinen koiranjalostusmenetelmä. Tällä menetelmällä on saatu luotua joka rodulle tyypilliset ja toivotut piirteet. Sisäsiitoksella päästään hyviin tuloksiin erikoisesti niiden piirteiden kanssa, joita voidaan yksinkertaisesti mitata ja todeta, kuten muoto, koko ja väri. Sisäsiitos vaikuttaa myös muihin ominaisuuksiin, joiden mittaaminen ja toteaminen on huomattavasti vaikeampaa (esim. käyttäytyminen, temperamentti, työmotivaatio jne)

Sisäsiitoksen käyttö rodun yhdenmukaisuuden lisäämiseksi on samalla aiheuttanut myös ei-toivottua MHC-kompleksin yhdenmukaistumista useissa roduissa. Kun tähän yhdenmukaistumiseen lisätään vielä muut geneettiset pullonkaulat, kuten sodat, rodun suosion laskut ja muut rodun yleisyyteen vaikuttaneet tekijät, sekä matadorurosten käyttö, ollaan useassa rodussa jo tilanteessa, jossa MHC-kompleksin monimuotoisuus rodun sisällä on jo kriittisesti alentuneella tasolla.

Matadorurosten käyttö on erikoisen vaarallista, koska jokaisen uroksella on itsellään vain kaksi MHC-kompleksityyppiä ja se voi jättää jälkeensä vain näitä kahta tyyppi niistä sadoista, joita koko populaatiolla mahdollisesti on käytössään. Tämä on vaarallista, jos yhdellä uroksella on merkittävä osuus jonkun sukupolven jälkeläisistä, tuleville sukupolville annetaan vain murto-osa käytettävissä olevista MHC-komplekseista ja esimerkiksi riski sairastua autoimmuunisairauksiin kasvaa kaiken aikaa.

Tutkimuksissa on löydetty selkeä yhteys sisäsiitosasteen ja MHC-kompleksin heterotsygotian (yksilön molemmat MHC-kompleksit ovat samanlaisia) välille. Sisäsiitosaste kertoo siitä, kuinka sisäsiitetty yksilö itse on. Yksilöillä, joilla on pieni sisäsiitosaste (vähemmän sisäsiitetty) on yleensä korkeampi todennäköisyys omata kaksi erilaista MHC-kompleksia eli tarvittavaa vaihtelua kompleksin suhteen.

MHC-kompleksien yksinkertaistuminen ei aina ole yhtä ilmeistä kuin esim. aussieiden autoimmuunisairaudet tai rottweilereiden reagoimattomuus parvorokotteeseen. Useissa tapauksissa oireet voivat olla melko huomaamattomia. Koira voi olla ainoastaan ”huono pidettävä”, koira voi sairastella paljon ja joutua jatkuvasti jonkin pienen vaivan uhriksi sairastumatta kuitenkaan koskaan kovin vakavasti. Koira voi oireilla myös siten, että sairastuttuaan se ei vastaa hoitomenetelmiin oikealla tavalla vaan tauti tuntuu ”istuvan sitkeässä”.

Mitä pitäisi tehdä?

Joissakin geenipareissa samanlaisuus on toivottavaa, erikoisesti esimerkiksi niissä geenissä, jotka vaikuttavat rotutyypilliseen ulkomuotoon tai tyyppiin. Samankaltaisuus ei kuitenkaan ole missään nimessä toivottavaa kun puhutaan MHC-kompleksista. Rotutyypilliset piirteet on useimmissa roduissa jo vakiinnutettu; ei ole olemassa aussieta, joka näyttäisi kiinanharjakoiralta tai jäljestäisi samalla intensiteetillä kuin vihikoira. Aussie yleensä näyttää aussielta, vaikka yksityiskohdista väitelläänkin jonkin verran. Tämä mielessä pitäen kasvattajien tulisi korostaa immuunipuolustuksen monimuotoisuutta ja ehkäistä siihen liittyvien sairauksien leviämistä varjelemalla MHC-kompleksin monimuotoisuutta vähentämällä sisäsiitoksen käyttämistä jalostuksessa.

Valitettavasti ei ole keinoa, jolla kasvattaja voisi määrittää millainen MHC-kompleksi koostumus jalostuspopulaatiolla on. On kuitenkin olemassa useita keinoja, joilla voidaan pienentää riskiä tuottaa immuunipuolustukseltaan viallisia koiria.

Ensinnäkin yhtäkään koiraa, jolla on autoimmuunisairauksia tai allergioita ei tulisi käyttää jalostukseen. Vaikka eläin tulisi toimeen lääkityksellä ja näyttäisi päällisin puolin kunnossa olevalta, kasvattajan tulee muistaa, että se ei ole perimältään terve. Sairastelevat ja heikot yksilöt pitäisi karsia pois jalostuksesta. Kasvattajan tulisi millä hinnalla hyvänsä välttää käyttämästä liikaa jotakin tiettyä yksilöä, vaikka se olisi kuinka hyvä yksilö itsessään ja vaikka se olisi jättänyt kuinka hyvää jälkeä pentuihinsa.

Jalostuspäätöksiä tehdessään kasvattajan tulisi aina välttää yhdistelmiä, jotka nostavat pentueen sisäsiitosastetta korkeammaksi kuin vanhempien sisäsiitosaste, mielellään tulisi pyrkiä yhdistelmiin, joissa sisäsiitosaste laskee sukupolvelta toiselle siirryttäessä. Kasvattajien tulisi olla selvillä yhdistelmiensä sisäsiitosasteesta. Sisäsiitosastetta tulisi etsiä myös kauempaa kuin muutaman sukupolven takaa. Se kuinka monen sukupolven taa on syytä mennä, riippuu rodun geneettisestä historiasta ja useimmilla roduilla, myös aussiella, on syytä laskea sukusiitosaste ainakin kymmenen sukupolven takaa. Jos sukusiitosaste on korkea (12,5% tai enemmän) tulisi yhdistelmä valita siten, että syntyvillä pennuilla sukusiitosaste on pienempi kuin vanhemmilla ja erikoisesti näin tulee toimia, jos vanhempien suvussa on esiintynyt autoimmuunisairauksia.  Jos suvussa on tavattu autoimmuunisairauksia, tulisi jokaisessa yhdistelmässä pyrkiä välttämään toiseen autoimmuunisukuun yhdistämistä, vähintään toisen suvun pitäisi olla täysin puhdas autoimmuunisairauksista.

Sairastuneen yksilön vanhempia, sisaruksia eikä jälkeläisiä ei tulisi enää takaisin risteyttää samoihin taustoihin. Sairastuneen yksilön kaikkien sukulaisten jalostuspäätöksissä tulee ottaa huomioon tautiriskiä kantavien linjojen välttäminen. Yhdistelmät tulee valita siten, että niillä on pienempi sukusiitosaste kuin sairautta kantavasta suvusta olevalla vanhemmallaan. Näillä toimenpiteillä voidaan nostaa MHC-kompleksin monimuotoisuuden todennäköisyyttä. Mitä lähempänä sairastunut sukulainen on jalostukseen käytettävää yksilöä, sitä tarkemmin tulisi nämä seikat ottaa huomioon.

Jos koira on tuottanut useita autoimmuunisairauksista tai allergiasta kärsiviä jälkeläisiä, useista eri yhdistelmistä, on sen jalostuskäyttöä harkittava vakavasti. Sellaista yhdistelmää, joka on tuottanut allergiaa tai autoimmuunisairauksia ei tulisi koskaan uusia.

Jos on olemassa riski, että koiralle voi kehittyä autoimmuunisairauksia tai allergiaa (sisarukset tai jälkeläiset sairastuneet), on viisasta pitää koira pois jalostuksesta kunnes se on 3 – 4-vuotias ja voidaan olla melko varmoja, ettei sille enää puhkea autoimmuunisairauksia tai allergiaa.

Aivan kuten kaikissa muissakin periytyvissä sairauksissa, kasvattajien tulisi pitää kirjaa kaikista autoimmuunisairauksiin ja allergioihin sairastuneista yksilöistä ja ottaa ne huomioon jalostuspäätöksiä tehdessään. Näihin tarkkailtaviin koiriin kuuluvat sisarusten ja vanhempien lisäksi myös ”serkut ja tädit”, eli koirat, joita ei näy suoraan koiran sukutaulussa. Mitä enemmän koiralla on sairastuneita sukulaisia, sitä todennäköisemmin se sairastuu allergiaan tai tuottaa jälkeläisiä, jotka sairastuvat. Jos jollekin sairauden muodoista on olemassa testausmenetelmä, sitä tulisi käyttää, jos koiran suvussa on kyseistä sairautta tavattu esim. kilpirauhasen vajaatoiminta.

Kaikki riippuu meistä

Myrsky on nousemassa ja se ei itsestään tule katoamaan. Immuunipuolustuksen ja sen sairauksien monimuotoisuuden vuoksi niistä eroon pääseminen ei ole helppoa, eikä se tule tapahtumaan lähitulevaisuudessa. Kuitenkin näiden sairauksien vaikutus rotujen terveyteen on merkittävä ja koska emme pääse sairauksista kokonaan eroon, tulee ne ottaa vakavasti ja niiden välttämiseksi on tehtävä kaikki tehtävissä olevat keinot. Kasvattajien tulee työskennellä yhteistyössä suojatakseen rotua tulevaisuutta varten ja turvatakseen sille terveemmät näkymät. Kukaan kasvattaja ei voi luvata, ettei koskaan kasvata yhtään autoimmuunisairauksista kärsivää koiraa, mutta jokainen voi ottaa asian vakavasti ja pyrkiä olemaan avoin, kaukokatseinen sekä tarkka omissa yhdistelmissään, jolloin riski näiden kalliiden, hankalien ja jopa kohtalokkaiden sairauksien esiintymiselle voidaan saada osittain kuriin.