Koiran hampaat

Text: Hanna-Mari Laitala

Hampaisto on tärkeä osa koiraeläimen selviytymisstrategiaa luonnossa. Eläin, jonka hampaisto ei toimi normaalisti, karsiutuu nopeasti pois jatkamasta sukuaan. Hampaat toimivat apuvälineinä koiran ruuan hankinnassa, pilkkomisessa, repimisessä ja hienontamisessa. Hampaat toimivat myös koiran aseina puolustauduttaessa ja hyökätessä.

Koiran kasvatuksessa ja jalostuksessa hammasvikainen yksilö ei karsiudu pois luonnon valinnan kautta, sillä omistaja tarjoaa koiralle tarvittaessa jopa puuroa ja suojaa sitä ulkopuolisten hyökkäyksiltä. Tänä päivänä onkin olemassa rotuja, joilla ei käytännöllisesti katsoen ole enää hampaita suussaan, esimerkiksi erilaiset karvattomat koirat, joiden turkittomuus ja hampaattomuus ovat geneettisesti toisiinsa linkittyneitä. Hampaattomuutta tavataan yleisesti myös muilla, kuin karvattomilla koirilla ja erilaiset hammaspuutokset ovat perinnöllisiä vikoja koirissa.

Suurimmalla osalla niin sanotuista käyttökoiraroduista pään ja kallon muoto muistuttaa edelleen esi-isien ja villien koiraeläinten kalloa. Tämä johtuu lähinnä siitä, että luonnollinen koiraeläimen kallo ja pään muoto takaavat parhaan puruvoiman ja toiminnallisen rakenteen mm. hengitystiehyeiden ja silmien osalta. Työ- ja käyttökoiran tulee kyetä käyttämään hampaitaan ja leukojaan esteettä ja hengitys ei saa pysähtyä lyttyyn kuonoon. Australianpaimenkoira on jalostettu paimennusta ja vartiointia silmällä pitäen ja sen hampaisto ja pään muoto ovat säilyneet koiran tehtävän mukaisena ja käyttökelpoisina.  

KUVA 1: Koiran tavallisimmat purentatyypit

Hampaiden kehitys

Syntyessään koiralla ei ole hampaita. Se milloin koiran hampaat puhkeavat riippuu jonkin verran yksilöstä. Joka tapauksessa ylähampaat puhkeavat muutamaa päivää ennen alahampaita. Useimmilla koirilla maitohampaat puhkeavat seuraavasti: Kulmahampaat pennun ollessa 3 – 4 viikon ikäinen, etuhampaat keskeltä reunoille päin ja välihampaat puhkeavat vasta 4. – 6. viikolla. Maitohampaita on koiralla 28 kpl.

Koiran ensimmäiset hampaat eli maitohampaat eivät ole pysyvät, kuten ei nisäkkäillä yleensäkään. Koiralla maitohampaat alkavat vaihtua neljännestä kuukaudesta lähtien.

Ensimmäisinä pysyvistä hampaista puhkeavat sisemmät etuhampaat. Noin viiden kuukauden iässä alkavat pennulle ilmestyä myös uudet kulmahampaat, poskihampaat puhkeavat 4. ja 7. kuukauden välillä. Etummaiset välihampaat ovat heti pysyvät. Koiran ollessa noin 7 kuukauden ikäinen, sen pysyvä hampaisto, 42 hammasta, on valmis.

Hampaisto

Kummassakin yläleuan puoliskossa on kolme etuhammasta, yksi kulmahammas, neljä välihammasta (premolaarit) ja kaksi poskihammasta (molaarit). Alaleuassa on vielä näiden lisäksi yksi ylimääräinen poskihammas molemmilla puolilla.

KUVA 2: Koiran hampaat

Raateluhampaat ovat petoeläimille tyypillinen piirre. Raateluhampaaksi kutsutaan takaapäin laskettuna kolmatta poskihammasta. Kulmahammas poikkeaa muista hampaista ja sen rakenne on kiilamainen ja pitkä.

Hammasmuutokset

Koiraeläinten luonnollinen purentatyyppi on leikkaava purenta ja satunnaisesti luonnossa tavataan myös tasapurennalla varustettuja susia ja kettuja. Kullekin koirarodulle tyypillinen hampaisto ja purenta määritellään yleensä tarkasti rotumääritelmässä ja eri rotumääritelmät poikkeavat huomattavasti suhtautumisessaan esim. hammaspuutoksiin.

Poikkeavuudet hampaiston kehityksessä kattavat alueen yksittäisen hampaan kiillepinnan kosmeettisista värjäytymistä poikkeavuuksiin hampaiden lukumäärässä ja ongelmallisiin purentaolosuhteisiin leukojen välillä.

Puuttuvat hampaat ovat luonnollisesti vika, koska ne eivät ole paikallaan suorittamassa tehtäväänsä! Puuttuvien hampaiden määrä ja paikka vaikuttavat puolestaan siihen, kuinka suureksi vika luokitellaan. Yleisimmin koirilta puuttuu premolaari- eli välihampaita. Myös poskihampaita ja etuhampaita jää silloin tällöin kehittymättä. Premolaarihampaiden vajauksista vähiten hampaiston toimintaan vaikuttaa pienimmän premolaarin (P1) puuttuminen ja suurimmin toimintaa vaikeuttaa viimeisen premolaarihampaan P4 (raateluhammas) puuttuminen. Jos koiralta puolestaan puuttuu useita premolaarihampaita, purennan käytännöllisyys laskee kaiken aikaa. Esimerkiksi luiden pureskelu vaikeutuu huomattavasti, mikäli koira ei pysty käyttämään hampaitaan luun murskaamiseen, ien ei luonnollisesti pysty korvaamaan hampaat terävää ja kovaa pintaa sekä murskaavaa. pienelle pinnalle keskittyvää voimaa.

Pitkäkalloisen koiran normaalipurenta on suomeksi nimeltään LEIKKAAVA PURENTA EIKÄ SAKSIPURENTA!  Tämä termi menee monesti sekaisin, koska englanniksi leikkaavasta purennasta käytetään termiä ”scissors bite”.

Tyypillisimmät purentaviat ovat yleensä joko ylä- tai alapurentoja, tasapurentoja tai niin kutsuttuja saksipurentoja. Nämä viat johtuvat yleensä hampaiden ja leukojen koon välisestä ristiriidasta tai ylä- ja alaleuan koon ja muodon poikkeavuuksista.

Alapurenta tarkoittaa tilaa, jossa alaleuka on pidempi kuin yläleuka. Tällainen tilanne voi johtua joko siitä, että alaleuka on liian pitkä tai siitä, että yläleuka on liian lyhyt. Joillakin roduilla alapurenta on sallittu ja jopa toivottu ominaisuus. Australianpaimenkoirilla alapurenta on vakava purentavika. Yläpurennassa puolestaan yläleuka on pidemmällä edessä, kuin alaleuka ja myös yläpurenta on aussiella vakava vika.

Ylä- ja alapurennassa hampaat eivät asetu suussa toistensa lomaan siten kuten kuuluu. Lievissä tapauksissa vain etuhampaat asettuvat väärin ja koiran on hyvin hankala kirputtaa itseään, puhdistaa tassujaan tai ”nikertää” etuhampaillaan esim. lihaa luun pinnasta, koska etuhampaat eivät osu yhteen ja näin ollen niillä ei voi tarttua pieniin kohteisiin. Vakavissa ylä- ja alapurentavioissa hampaat voivat asettua siten, että niillä ei voi pureskella lainkaan. Hampaat eivät yksinkertaisesti osu toisiinsa, vaikka koira puree leukansa yhteen. Vakavissa vioissa osa hampaista yleensä vioittaa toisiaan ja hampaat kuluvat epänormaalisti johtaen lopulta tulehduksiin ja hampaiden irtoamiseen. Hampaat voivat virheasennoillaan vahingoittaa myös suun pehmytkudoksia ja aiheuttaa niihin vakavia tulehduksia.

Saksipurenta on poskihampaiden virheellinen saksien tapaan leikkaava purenta, joka on mahdollinen silloin kun ala- ja yläleuan hammaskaaret ovat epäsuhdassa keskenään.

Tasapurenta on osalla roduista hyväksyttävä purenta. Australianpaimenkoirilla American Kennel Clubin (AKC) rotumääritelmä hyväksyy tasapurennan ja Australian Shepherd Club of America (ASCA) laskee tasapurennan virheeksi. Suomen australianpaimenkoirien rotumääritelmä seuraa AKC:N käytäntöä ja tasapurenta ei ole australianpaimenkoirilla virhe. Tasapurentaa tavataan yleisesti myös luonnossa elävillä koiraeläimillä, joten se ei mitä ilmeisimmin ole elinkykyä heikentävä ominaisuus koiralla. Vakavasti ylä – ja alapurentaisia koiraeläimiä puolestaan tavataan luonnossa hyvin harvoin, sillä tällaisella kalustolla varustettu eläin on vailla ruokailuvälineitä ja ilman ruokaa elämä käy melko nopeasti ikäväksi.

Muita hammasmuutoksia ovat mm. etuhampaissa esiintyvät pituuserot ja hampaiden virheasennot.

Hammasmuutosten periytyminen

Hammasvikojen periytymismekanismit eivät ole täysin selvillä, mutta joissakin roduissa hammasviat periytyvät selkeämmin kuin toisissa. Tämä johtunee siitä, että rotujen jalostuksessa on aikojen kuluessa valittu tietyn tyyppisiä koiria, kallon ja leukojen muotoja, jotta on saatu luotua halutun näköisiä koiria. Osaan koiraroduista on todennäköisesti päässyt rikastumaan enemmän hammasmuutoksiin vaikuttavia geenejä, kuin toisiin ja näillä roduilla hammaspuutokset periytyvät yksinkertaisemmin kuin koirilla keskimäärin. Tämä ei tarkoita sitä, että hammaspuutokset eivät olisi perinnöllisiä kaikilla roduilla vaan sitä, että osalla roduista hammasmuutosgeenit eivät VIELÄ ole päässet valta-asemaan koiran hampaisiin vaikuttavassa geenirykelmässä.  Jos jalostukseen käytetään harkitsemattomasti hammasmuutoksia omaavia koiria vikageenit alkavat yleistyä rodussa ja pian hammasmuutoksista tulee arkipäivää.  Tällä hetkellä hammasmuutosten katsotaan olevan polygeneettisesti periytyviä, eli niiden periytymiseen vaikuttaa suuri määrä geenejä, jotka todennäköisesti vaikuttavat toistensa toimintaan ja näin ollen tekevät periytymisestä erittäin vaikeaselkoisen.

Otetaan kuviteltu esimerkki valottamaan tilannetta (huom. esimerkki on erittäin yksinkertaistettu esitys polygeneettisen vian periytymisestä, hammasvikoihin vaikuttavien geenien ja alleelien todellista lukumäärää ei esimerkiksi tiedetä jne.):

Meillä on esimerkissä vika nimeltä ”HAMMASVIKA”. Eläimellä havaitaan hammasmuutos silloin, kun sillä on perimässään kaikki tuossa yhdessä ”vikasanassa” esiintyvistä geenimuodoista eli geenimuodot H + A + M + M+ A + S +V+ I +K +A, jos yksikin näistä kirjaimista puuttuu koiran perimästä, sen hampaisto voi näyttää normaalilta.

Otetaan sama vielä yksinkertaistettuna kuvaesimerkkinä. (Tässä esimerkissä ei katsota dominanttien ja resessiivisten geenimuotojen eikä homotsygotian ja heterotsygotian vaikutuksia periytymiseen, vaan tapaus on äärimmilleen yksinkertaistettu asian selventämiseksi).

Paritetaan kaksi koiraa, joilla molemmilla on normaalin näköinen hampaisto, mutta ne kantavat perimässään hammasmuutoksiin vaikuttavia geenimuotoja = ”vikakirjainmuotoja”. Uroksen perimässä vian aiheuttavista ”vikakirjainmuodoista” löytyy H+A+M+M+A- ja nartun puolelta –S+V+I+K+A. Tällöin voi pentueeseen syntyä pentuja, joille on sattuma jakanut ”vikakirjainmuodoista” kaikki HAMMASVIKA-sanan geenimuodot ja pennun hampaistossa esiintyy hammasmuutoksia. Pentueeseen syntyy luonnollisesti myös pentuja, joilla on normaali hampaisto, mutta ne kantavat perimässään muutoksiin altistavia ”vikakirjainmuotoja” = vikageenejä. Pentueeseen voi syntyä myös pentuja, joilla ei ole lainkaan vanhemmilta perittyjä ”vikakirjainmuotoja”

KUVA 3. Yksinkertaistettu kaavio hammasvikaan vaikuttavien useiden geenien mahdollisesta jakautumisesta jälkeläisille. Vanhemmat, jotka kantavat osaa hammasmuutoksiin vaikuttavista geeneistä saavat jälkeläisiä, jotka voivat olla perimältään puhtaita, kantajia tai sairaita hammasmuutosgeenien suhteen.

Australianpaimenkoirien hammaspuutokset ovat lisääntyneet viimeisten 25 vuoden aikana varsinkin näyttelylinjoissa. Puutosten lisääntyminen johtuu pääasiassa siitä, että kasvattajat ovat suhtautuneet ongelmaan kevyesti.

Tässä valossa ajatellen pahoista hammasvioista kärsiviä koiria ei tulisi käyttää lainkaan jalostukseen ja tällaisen yksilön normaalien sukulaisten jalostuskäytössä on otettava huomioon sen mahdollisesti mukanaan kantamat vikageenit. Eli yhdistelmän suunnittelussa tulee kiinnittää huomiota siihen, ettei toisellakin puolella ole raskasta hammasmuutosriskiä.  Jos yhdistelmä tuottaa hammasvikoja, sitä ei tule enää uusia ja mikäli koira jättää useassa yhdistelmässä hammasvikoja pennuilleen, sen jalostuskäyttöä kannattaa harkita tarkoin.

Hammasmuutoksien vastustaminen on varmasti yksi yksinkertaisimmista kasvattajan kohtaamista haasteista. Hammasvikojen arviointi on helppoa ja halpaa, jokainen voi katsoa jalostuskoiransa suuhun ja laskea paikalla olevat hampaat ja tulkita purennan tilan yhdellä koiran suun avaamisella. Hammasvikojen korjaaminen ja niiden kanssa eläminen puolestaan ei välttämättä ole enää helppoa eikä halpaakaan. Ennaltaehkäisevällä työllä ja pienellä sukututkimukseen uhratulla ajalla kasvattaja säästyy monelta harmilta ja erojen menetykseltä.

Lähteet:

Grandjean D.: Practical Guide for sporting and working dogs, Royal Canine Group, 2000

Jokinen J.: Koirien Hammashoidosta, Lahden Eläinlääkäriasema

Maloney, M.B.: Canine Dentition, Versatile Hunting Dog Magazine, December 2001

Padgett G.A.: Control of Canine Genetic Diseases, Howell book house, New York, 1998

Sharp C.A.: Bad bites and missing teeth, Aussie Genetic Fact sheet, ASHGI-info site 1.2.2007 http://www.ashgi.org/

Sharp C.A.: So Bite Me: A Close look at Canine Dentition, Aussie Times, July – August 2002